Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 3. Loppu
T/S: Voi että olen ruostunut.

Huivi

Minä yritin edes yrittää rakastaa Tonksia. Olin tietysti vihannut häntä kauan, inhonnut, kyräillyt, joskus ehkä läimässytkin. Koskaan en silti itseäni sanoisi naisen pieksijäksi. Sellaisesta ei todellakaan ollut kysymys. En halunnut saada Tonksia tottelemaan tai käyttäytymään. Toivoin vain lyömiseni irrottaan hänestä... jotain muuta kuin hampaita. Toivoin, että hän olisi oksentanut sielunsa ulos.

Minun lyöntini oli joka tapauksessa ainoa kosketuksemme. Voisiko kämmen hyväilläkin jonkun poskea? Ei ainakaan minun kämmeneni, ei ainakaan Tonksin poskea. Emme kyenneet istumaan samassa ruokapöydässäkään kuin vieraisilla ollessamme. Oli kauheaa, kun oli "toinen". Kun ei saanut olla "yksin". Toisen hengitys, toisen läsnäolo, toisen haju. Se kävi minun hermoilleni. Tonksin haju oli pahinta. Se oli voimakasta, miehekästä. Hän haisi kuin suuri härkä. Silmäni vuosivat hajun voimakkuudesta.

Minua yökötti nähdä Tonksin sormenjäljet ikkunassa. Oli vastenmielistä, jos Tonks vaihtoi verhojen tai pöytäliinojen väriä tai osti uuden, erilaisen lampunvarjostimen. Niinä hetkinä sain tietää hänestä uusia asioita; makumieltymyksiä, viimeisimpiä innostuksia, lempivärejä. En halunnut tietää hänestä mitään. Hän oli Muukalainen. Ufo. Ja tämä oli minun maapalloni, saatana. Minulla ei ole mitään yhtäkään etnistä rotua vastaan, päinvastoin, ne ovat minusta romanttisia; apinat ja simpanssit kuuluvat tänne. Tämä on heidän kotinsa.

Mutta Tonks oli aivan toiselta planeetalta. Ne hänen hiuksensakin... mikä niissä minua joskus viehätti? Miksi näin ne lahjana jumalilta, viattomimpana viettelynä, suurimpana taikuutena ja kirkkaimpana ihmeenä? Olin kai sokea. Tonks alkoi käyttää huivia jossain vaiheessa, mutta ei hän sillä onnistunut syvimpää minäänsä, kummajaismaisuuttaan, peittämään. Hän oli kuin kehnosti peitelty flyygeli. Kaikki tiesivät, mitä kankaan alla oli. 

Olihan Tonks nuori, mutta hirveän katkera. Suupielet aina alaspäin. Kuin pellellä.

Minä yritin. Minä halusin. Maanantaina peseydyin ja kävin leikkauttamassa tukkani. Kotona tylsäsin kynteni ja siivoilin hieman. Vein roskia ja sellaista. Harjasin hampaani, käytin suuvettä. Miten kemikaalit saivatkaan suuni puhdistumaan. Aloin niellä sitä. Toivoin haiseva, sinisen aineen polttelevan lian myös vatsastani, sielustani, mutta tulin vain sairaaksi. Rumuuteni ja pahuuteni olivat tulleet minulle elintärkeiksi, toisiksi sisäelimiksi. En selvinnyt ilman niitä.

Saisinko Tonksin ymmärtään sen? En voinut tälle mitään. En voinut. Masentuneitakaan ei enää syytetä laiskuudesta. Miksi minua syytetään pahuudesta?

Tonks oli yllättynyt saapuessaan kotiin. Eteisessä hän laski käsilaukkunsa ja huivinsa lattialle ja lähti kävelemään olohuoneeseen kengät jalassaan. Hän käveli kuin vieraassa talossa, ihmetyksen vallassa. Olin vihainen hänelle kengistä. Olin juuri siivonnut! Siivoaminen oli minulle vaikeaa! Oliko Tonksin pakko muistuttaa minua rasittavista piirteistään juuri nyt? Päätin kuitenkin purra hammasta. En halunnut vaikeuttaa asioita turhaan. Tonks ymmärtäisi kyllä pienen keskustelumme jälkeen.

Tonks ymmärsikin. Hänen silmänsä säkenöivät onnea, kun kerroin hänelle ajatuksistani, ja hän sanoi rakastavansa minua ja ymmärtävänsä, että minulla oli "vaikeaa". Hän itki ja pyysi anteeksi sitä, ettei ollut onnistunut tukemaan minua paremmin. Ettei ollut muusa, joka inspiroi, ettei ollut nainen, joka synnyttää.

Makaan nyt sängyssä. Myös Tonks makaa. Mutta ei sängyssä. Tonks makaa sohvalla. Hän itki itsensä uneen. Nyt hän kuorsaa. Hän puristaa nyrkissään huiviaan. Hän ei kestänyt olla samassa sängyssä kanssani.

Minua vituttaa.