Uniusko on pesäpaikka FF100-listaukselleni, ei siis enempää.

Uniusko on olemassa vain listauspaikaksi, ja minä olen mukana FF100:ssa vain siksi, että saisin pidettyä itseni kirjoittamassa, vireessä, kokeilemassa, tekemässä. En oikein tiedä, olenko mukana tehdäkseni taidetta. Tämä ei ole kunnianhimoista.

Nämä tarinat eivät ole varsinaisesti kommenttienkerjuumielessä netissä esillä - mikä on varsin harvinaista minulta. :D Kommentoida toki saa, jos siltä tuntuu. Mielelläni kuuntelen, mikäli jollekulle tulee intomieli sanoa teksteistäni jotain. Kommenttia, kritiikkiä, parannusehdotuksia.

 

HUOM! Tekstien ilmestymispäivämäärät eivät pidä paikkaansa. Niitä on muokattu keinotekoisesti tekijän laiskuuden vuoksi!

 

1. Alku / Kuka loi pirut?
2. Puoliväli / Kahvi on konjakkia intohimoisempaa
3. Loppu / Huivi
4. Sisäpuoli / Pieni liekki
5. Ulkopuoli / Kuukasvo
6. Tunnit
7. Päivät
8. Viikot
9. Kuukaudet
10. Vuodet
11. Punainen
12. Oranssi
13. Keltainen
14. Vihreä
15. Sininen
16. Violetti
17. Ruskea
18. Musta
19. Valkoinen
20. Väritön
21. Ystävät
22. Viholliset
23. Rakastavaiset
24. Perhe
25. Muukalaiset
26. Toverit
27. Vanhemmat
28. Lapset
29. Syntymä
30. Kuolema
31. Auringonnousu
32. Auringonlasku
33. Liikaa
34. Liian vähän
35. Kuudes aisti
36. Haju
37. Kuulo
38. Tunto
39. Maku
40. Näkö
41. Muodot
42. Kolmio
43. Neliö
44. Ympyrä
45. Kuu
46. Tähti
47. Sauva
48. Malja
49. Miekka
50. Lantti
51. Vesi
52. Tuli
53. Maa
54. Ilma
55. Henki
56. Aamiainen
57. Lounas / Luonas
58. Päivällinen
59. Ruoka
60. Juoma
61. Talvi
62. Kevät
63. Kesä
64. Syksy
65. Siirtymä
66. Sade
57. Lumi
58. Salama
59. Ukkonen
70. Myrsky
71. Rikki / Kahden jumalan naureskelua
72. Korjattu
73. Valo
74. Pimeys
75. Varjo
76. Kuka?
77. Mikä?
78. Missä? / Taivaalla
79. Milloin?
80. Miksi?
81. Miten?
82. Jos
83. Ja
84. Mies
85. Nainen
86. Valinnat
87. Elämä
88. Koulu
89. Työ
90. Koti
91. Syntymäpäivä
92. Joulu
93. Elokorjuu
94. Itsenäisyys
95. Uusivuosi / Lentäväkoiran vuosituhat
96. Ilo / Hohoo!
97. Vaate / Kimonossa
98. Heikkous / Yskivä lohikäärme
99. Eläin / Jänö
100. Tila / Uniusko

Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 98. Heikkous
T/S: Tyypillisintä tekstiäni. Pahassa mielessä. Mutta ainakin tämä on selkeä ja helppo teksti.

 

Yskivä lohikäärme

Matilda sytytti tupakkaa. Se kesti kauan, mutta onnistui lopulta. Saastaiset asiat onnistuvat aina lopulta. Se on niiden luonne. Julkista huumeidenkäyttöä, eikä Remus nähnyt kenenkään muun kuin itsensä paheksuvan. Matildan silmiin syttyi valo samaan aikaan kuin tupakkaan. Oli sateinen keli ja tuuli, joten Matilda suojeli liekkiä käsillään. Varjeli vaivalla ja suurella rakkaudella. Aivan kuin valkoisen patukan päässä oleva oranssi liekki olisi hänen maailmansa suurin valo, aurinko, jota ei tulisi päästää sammumaan. Pieni lapsi, haavoittunut sydän, hävettävä haava, siipirikko lintu, jota pitää suojella. Käsien asento muistutti rukoilemista. Rukoileminen oli taas vaatimista.

Remus rukoili Matildaa lopettamaan tupakanpolton. Matilda nauroi ja suuteli Remusta tietäen, ettei tästä ollut mukavaa suudella ennen kuin Matilda olisi käynyt pesemässä suunsa voimakkaasti tuoksuvalla hammastahnalla.

Polttaminen. Se savu, jota puhallettiin sieraimista. Eikö kenellekään muulle tullut mieleen peto? Lohikäärme? Pahuus? Täällä se syntyi ja pesi, tavallisissa ihmisissä.

Remus eli, koska oli sattunut syntymään. Kahdeksan kuolleena syntynyttä tytärtä oli hänen vanhempiensa sitä ennen kuitenkin haudattava.

Miksi Remus jatkoi? Miksi vanhemmat olivat jatkaneet? Seksin takia, ehkä.

Remus ei tiennyt, miksi jatkoi. Seksin takia, ehkä. Matilda oli ihana, ihana. Elämäkin oli ihanaa. Remus teki ainoastaan ihania asioita. Siksi hän ei polttanut. Polttaminen ei ollut ihana asia, toisin kuin seksi. Ihanat asiat tekivät Remuksen hyvin onnelliseksi.

Ei ollut mukavaa suudella tupakanhajuista- ja makuista Matildaa. Silloin pahuus tuli niin konkreettiseksi, että maistui. Pahuus teki Remuksen surulliseksi. Remus ei pitänyt surullisena olemisesta. Remus ei pitänyt häviöistä. Remus ei pitänyt torjutuksi tulemisesta. Remus ei pitänyt vaikeuksista. Se oli normaalia, hän joskus yritti lohduttaa itseään. Kaikki halusivat olla onnellisia.

Ei ollut väärin haluta ihania asioita. Siitä ei saanut syyllistää. Oli oikein pelätä heikkouksiaan ja muita pahoja asioita. Tupakkaa. Matilda ei hyväksynyt näitä ajatuksia. Matilda esitteli omia heikkouksiaan - pieniä rintojaan ja nikotiiniriippuvuuttaan. Mutta miksi pitäisi hyväksyä heikkoudet?

Matildaa kehuttiin usein. Häntä ihailtiin paljon. Rinnoista ja tupakanpoltosta. Remus ei voinut käsittää sitä. Hän sai taistella, jotta häntä olisi kehuttu hänen vahvoista puolistaan. Remus oli ollut suunnattoman iloinen, kun häntä oli kustannusyhtiöstä kehaistu. Matilda ei taas näyttänyt ilahtuvan kohteliasuuksista koskaan, ei nytkään, kun pitkä mies kumartui häneen puoleensa kehuakseen häntä - varmaan rinnoista. Remus katseli matkan päästä. Hän ei tiennyt, oliko mustasukkainen vai ei. Hän ei aikonut mennä väliin, hän ei kuitenkaan pärjäisi.

Remus oli yrittänyt kasvattaa itselleen uusia vahvuuksia, mutta niitä ei ollut tullut. Lihakset eivät olleet kasvaneet vaikka hän oli yrittänyt polkupyöräillä eikä pianonsoitosta ollut tullut mitään. Mitä vahvuuksia Remuksella oli kirjoittamisen lisäksi? Ei mitään, mutta Matilda oli jonkinlainen. Remus oli vähän riippuvainen Matildasta. Kirjoittaminen ja eläminen vaativat innostusta ja inspiraatiota, ja sitä Matilda tarjosi hänelle. Matilda oli ihana, ja vahva. Keltaisine hampaineen ja pienine rintoineen. Jos Matilda lähtisi nyt tuon pitkän miehen matkaan, Remukselle ei jäisi mitään.

Matilda alkoi hymyillä miehelle. Nauroi. Ehkä Matilda oli sittenkin Remukselle heikkous. Sitähän se oli - "olla heikkona johonkuhun".

Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 71. Rikki
T/S: Kokeilumielessä. En ole tällaista koskaan aikaisemmin kirjoittanut eikä tämä ole minun tyyliseni teksti. Halusin kuitenkin koittaa jotain uutta. Tekstin ei ole tarkoitus esittää mitään filosofista eikä olla sitä. En edes pidä filosofiasta.

Kahden jumalan naureskelua

Remuksella alkaa olla lapsen mittasuhteet. Miksiköhän lapsen pää on niin suuri vaikka he eivät osaakaan ajatella? Pää on heille raskas kantaa, lähes taakka.
   Miksi Remuksen täytyy taas aloittaa tämä? Nythän saa olla rauhassa. Kauheasti tilaa ympärillä. Hyvä hengitellä. Sitä Remus on kaivannut kauaan. Omaa aikaa. Aikaa ajatella. Löytää itsensä. Tilaa. Rauhaa.
    Lehti ei ole oven takana. Kirjepöllö ei ole ikkunan takana. Tonks ei ole seinän takana. Täällä on vain Remus. Tuntuuko tällainen nyt mukavalta? Onko Remus välinpitämätön?

Remus tuntee niin kovasti. Ihmisethän tuntevat. Remus tuntee itsensä lyödyksi, koska on lyöty. Hän tuntee itsensä inhottavaksi, sillä on inhottava.

Eli? Mitä viimeisin lause tarkoittakaan? Remuksen on pakko inhota? Vai onko Remus luonteeltaan inhottava?

Koska hän on luonteeltaan inhottava. Koska hän on satuttanut muita ja muut ovat lyöneet häntä! Siksi on inhottava. Väki ympärillä inhottaa. Puut ympärillä inhottavat. Atomit ympärillä inhottavat. Mitä ihmettä ne täällä tekevät? Mikseivät ne pysy siellä? Ei niitä kaikkialle haluta. Niin Remus ajattelee.
   Remus tuntee itsensä voimattomaksi, koska maailma tulee väkisin hänen mieleensä, ottaa hänet, pakottaa. Remus vaikeroi: miksei minun maailmani ole vain minun? Miksi pääni sisäinen maailma onkin melkein samanlainen kuin pääni ulkopuolinen maailma? Miksi hitossa olen niin sidottu ympäristööni, jota en kykene hajottamaan, muuttamaan tai hallitsemaan... Ei vittu hei, minä pyydän.

Eikö Remus kykene irtautumaan?

Ei kykene, ei, vaikka kirjoittaa ja nukkuu paljon. Toisaalta, kirjoittaminen ja nukkuminen - Remuksen mieli jäljittelee todellisuutta. Se jäljittelee ympäristöään. Se ei ole irrallaan. Remuksen taide jäljittelee todellisuutta. Se ei luo. Remus haluaisi, mutta Remus ei osaa.

Remus ei ole täydellinen vaan epätäydellinen. Se vaivaa häntä. Mutta onpa hän tyhmä. Tarkoitan, että entä sitten? Kaikki ovat - epätäydellisiä.
   Mitä pirua voi liikkua sellaisen ihmisen päässä, jota oma epätäydellisyys vaivaa? Sehän on Remukselle oiva todiste omasta kuolevaisuudestaan ja inhimillisyydestään. Humaaniudestaan!

Humaanius. Siinä ehkä onkin ongelmaa? Remus ei osaa suhtautua oikein. Inhimillisyys viittaa ihmisyyteen. Mutta Remus ei osaa suhtautua oikein. Hän taitaa luulla, että inhimillisyys on kaunis sana. Hän näet haluaa olla runoilija!
   Hän ei ymmärrä inhimillisyyttä kokonaisuutena. Siihen sisältyy lupa - niin, tehdä virheitä. Siihen siis sisältyy lupa satuttaa. Ainakin selitys satuttamiseen. Erinomainen selitys. Remus ei ymmärrä, kuinka inhimillistä on satuttaa. Kuinka oikein ja pakollista on satuttaa. Jos elää oikeiden ihmisten parissa, Remuksen on pakko satuttaa ja Remukseen on pakko sattua.
   Ei voi olla yksin. Puut tulevat vaikka menisi minne, samoin atomit, väestä puhumattakaan. Tässä todellisuusessa -

Mikä "tämä todellisuus"? Jokaisella on oma todellisuutensa!

ON KEVÄT.

Peter keikkuu tuolilla.
   Tuoli on keinuhevonen. Niin Remus ajattelee, Remus ajattelee sitä keikkuvaa tuolia, keinuhevosta, sitten lapsuttaan ja tietysti isää ja äitiä. Synapsit kipinöivät ja silmät sumentuvat, kun mieleeen virtaa menneiden kesien valoa ja aaltojen ääniä. Remus eli meren rannalla.
   Peter ei ajattele yhtäkään keinuvaa tuolia, Peter ajattelee tulevaa viikonloppua. Hän kuvittelee itsensä kävelemässä pienillä poluilla Lauran kanssa. Pienet polut vievät syvämmälle metsään. Syvemmällä metsässä on hiljaisempaa.
   Metsässä voi olla joskus aivan hiljaista. Metsän eläimet eivät liiku koko aikaa eikä metsässä aina tuule. Meren rannalla kuuluu aina ääntä. Meri muuttaa jatkuvasti muotoaan. Remuksen ja Peterin ajatukset eivät kohtaa. He ovat keskirivillä, pulpeteilla. Peterin aivoista vain häviävän pieni osa on keskittynyt tuoliin, Remukselle se taas on suuri asia. He eivät ole kuin fyysisesti samassa paikassa. He ovat omissa maailmoissaan, toinen metsässä ja toinen merellä, toinen menneessä, toinen tulevaisuudessa, toinen muistelee, toinen kuvittelee -

Mutta he keskustelevat! Kun heidän omat ajatuksensa keskeytyvät, kun Peter kaatuu, ja he alkavat kommunikoida -
 
Keskustelevatko? Ehkä. He eivät ole kuitenkaan läsnä samassa tilassa. Molemmat viipyilevät omissa maailmoissaan.    
   Kun Laura astuu luokkaan sisään, kaikki oppilaat hiljenevät. Remus tuijottaa Lauran viiksiä, Peter näkee Lauran hymyn. Remus näkee ruman tytön. Peter näkee kauniin tytön. Näkevätkö he saman ihmisen?

Saman ihmisen, eri tavalla.
   Professori tulee luokkaan. Hän ei katso Lauraan. Hän katsoo taululle ja alkaa heti kirjoittaa. Peter, Remus ja Laura katsovat myös taululle. He keskittyvät kaikki samaan asiaan ponnekkaasti, sillä kokeet lähestyvät. Kaikki kolme ovat mestareita unohtamaan ja sulkemaan mielestään kaikki ikävät, häiritsevät asiat. Siksi keskittyminen onnistuu. Peter tajuaa todella hyvin, Remus todella huonosti. Laura ymmärtää jonkin verran. Peter näkee asian eri tavalla kuin Remus tai Laura, koska ymmärtää sen. Hän näkee kaavoissa todellisuutta.

EI OLE ENÄÄ KEVÄT.

Hänen omaa todellisuuttaan?

Väliäkö. Ainakin hän jakaa tuon tietyn palan todellisuutta myös professorin kanssa. Mutta ei tämä ole tärkeää. Ajatuksenahan oli pohtia, miksi Remuksella on niin vaikeaa.
   Laitetaan Remus katsomaan itseään peilistä. Remus - kuvajainen - heijastuu, peilistä aivoihin. Se on optiikkaa ja neurologiaa. Kuvastin näyttää kaiken mitä näkee sillä taitolla siinä valossa. Se ei sensuroi. Se näyttää, minkä painoiselta näytät. Se ei kerro, onko painoa liikaa vai liian vähän. Se näyttää partasi. Se ei kerro, näyttääkö se hyvältä vai ei. Remus näkee aivan saman kuin kuvastin. Remus siis näkee itsensä, mutta tunnistaako hän itsensä?

Ehkä, hänhän peilailee paljon. Hän on tottunut kuvajaiseensa. Pieni järkytys ehkä saattaa yllättää krapula-aamuina, kun on onnistunut vanhentumaan vuosia yhdessä yössä.

Mutta se on vain muoto. Aivan kuten kirjaimet R, E, M, U ja S. Laitetaan Tonks katsomaan Remusta. Tonks katselee Remusta. Näkeekö Tonks samaa kuin Remus? Näkeekö Tonks edes saman ihmisen kuin Remus?

... tai näkeekö Tonks edes ihmistä...

Laitetaan Tonks elämään Remuksen kanssa. Remushan on tietysti elänyt itsensä kanssa kauan, vaikka onkin yrittänyt paeta -

Se on niin hupaisaa! Itseään!

Ei, vaan sisäistä suttaan, joka "ei ole minä, ei ole minä, ei ole minä". Laitetaan Tonks elämään Remuksen kanssa. Niin Tonks joutuu näkemään enemmän, kuulemaan, tuntemaaan, oppimaan, toteamaan Remusta. Hän ei voi kieltäytyä näkemästä, kuulemasta, oppimasta ja toteamasta Remusta vaikka haluaisikin. Laitetaan Tonks elämään Remuksen kanssa pitkään. Tonks näkee Remuksen muodon muuttuvan. Remus vanhenee ja Remus muuttuu sudeksi. Pysyykö Remus Remuksena sutenakin? Remus ei kerro kaikkia ajatuksiaan, pelkojaan tai toiveitaan Tonksille. Kukaan ei koskaan kerro kaikkea. Remus piilottaa ne itseensä.

Ehkä itseltäänkin?

Ehkä itseltäänkin. Kukaan ei koskaan voi kertoa kaikkea. Kuitenkin: oppiiko Tonks tuntemaan Remuksen?

Saman Remuksen kuin Remus?

Niin - vai oppiiko Tonks tuntemaan sen Remuksen, jonka kanssa on?

Eikö se ole samalla Remuksen tuntema Remus? Pakkohan sen on olla, sillä Remus ei voi näyttää kenellekään itselleen tuntematonta Remusta. Vai minkä Remuksen Remus tuntee - omakseen? Kuvajais-Remuksen?
   On monta Remusta, lähdetään vain siitä. Mikä on Remuksen Remus? Onko se se, joka Remus on yksinään, kun ketään muita ei ole, kun ketään muita ei ole tulossa? Silloin se olisi se Remus, joka alkaa jättää hampaat harjaamatta ja vaatteet pesemättä, koska se tuntuu turhalta. Silloin se olisi se Remus, joka makaa nyt huoneen lattialla.

Ja itkee yksinäisyyttään.

Ollessaan muiden kanssa hän haluaa olla yksin. Uskomatonta. Kuvittelee vaatteidensa ja huoneensa sitovan häntä pahassa mielessä, vaikka ne ovat ainoat asiat, jotka enää pitävät häntä kasassa.

Karua. Aika hauskaa.

Tavallaan voisi ajatella, että hän ei itke juuri nyt yksinäisyyttään... Hän taitaa ehkä sittenkin itkeä sitä, ettei kuitenkaan voi olla yksin.

Niin, hän joutuu pitämään vaatteita päällään ja olemaan huoneessaan. Jotain on oltava päällä ja jossain on oltava. Vai ai koska  ei osaa irrottautua todellisuudesta, johon kuuluvat hänen muiden ihmisten muokkaamat ja muilta perityt luonteenpiirteensä, muistonsa, ajatusmallinsa? Mutta hän on yksin, koska hänellä ei ole kontaktia toisiin ihmisiin. Hänellä on niitä vain muistoissaan. Hän on tekemisissä vain oman päänsä kanssa.

Remuksen ei pitäisi lukkiutua sisälle - ei talon sisälle, ei päänsä sisälle. Raitista ilmaa! Hänen tulisi muokkautua ympäristönsä eikä oman päänsä mukaan. Asiat eivät ole pysyviä, ne muuttuvat. Remuksen pitäisi muuttua niiden tahdissa. Remuksen pitäisi muuttua vuosien ja ihmisten mukana. Muuten Remus vieraantuu... sanotaanko, Yleisestä Todellisuudesta. Ja silloin hän vasta olisikin yksin. Miksei kukaan kerro, että hän on oikeastaan saavuttanut haluamansa? Hänhän on ihan ulalla! Kaikesta!

Kukaan ei ole huomannut?

Kukaan ei välitä?

Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 5. Ulkopuoli
T/S: Pakko kirjoittaa nyt Remuksella jotain edes vähän pehmeää hömppää. :<

 

Kuukasvo

Kieli oppi virheet.

Kuu kasvo.

Peitetarina.

Se oli ihana yö. Eläinkin voi olla ihminen, ja eläin saattoi pehmeydessään ja lämmössään olla yhtä niin ihmisen kuin luonnonkin kanssa. Se valo, joka sammutettiin, saattoi olla kattolamppu tai aurinko.

Valkoinen peti oli pehmeä ja aluksi kylmä. Lumikinos. Mutta kaikkeen tottuu tai kaikkea ei enää huomaakaan. Lämpö sulattaa. Tämä on pimeä kevät.

Kierrän sinua. Pidän sinua hyvänä. Ja kauniina.

Iho pukee sinua niin hyvin, Matilda. Paljon paremmin kuin se mekko. Huuliesi vaaleanpunainen väri on intiimi. Rintasi - no hyvä on, en sano niitä kahdeksi suloiseksi vasaksi. Enkä jalkojasi pilareiksi.

Ne ovat joka tapauksessa kauniit. Erilaiset nyt kuin mitä olivat aamulla. Mitä - miten niin minä taas olen aina samanlainen? Aina samat ilmeet? Aina samat kasvot? Miten niin olen aina kaukana? Miksi alat tuollaisia? Minä kun kehun sinua niin.

Hyvä on, hyvä on, olen hiljaa.

Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 3. Loppu
T/S: Voi että olen ruostunut.

 

Huivi

 

Minä yritin edes yrittää rakastaa Tonksia. Olin tietysti vihannut häntä kauan, inhonnut, kyräillyt, joskus ehkä läimässytkin. Koskaan en silti itseäni sanoisi naisen pieksijäksi. Sellaisesta ei todellakaan ollut kysymys. En halunnut saada Tonksia tottelemaan tai käyttäytymään. Toivoin vain lyömiseni irrottaan hänestä... jotain muuta kuin hampaita. Toivoin, että hän olisi oksentanut sielunsa ulos.

Minun lyöntini oli joka tapauksessa ainoa kosketuksemme. Voisiko kämmen hyväilläkin jonkun poskea? Ei ainakaan minun kämmeneni, ei ainakaan Tonksin poskea. Emme kyenneet istumaan samassa ruokapöydässäkään kuin vieraisilla ollessamme. Oli kauheaa, kun oli "toinen". Kun ei saanut olla "yksin". Toisen hengitys, toisen läsnäolo, toisen haju. Se kävi minun hermoilleni. Tonksin haju oli pahinta. Se oli voimakasta, miehekästä. Hän haisi kuin suuri härkä. Silmäni vuosivat hajun voimakkuudesta.

Minua yökötti nähdä Tonksin sormenjäljet ikkunassa. Oli vastenmielistä, jos Tonks vaihtoi verhojen tai pöytäliinojen väriä tai osti uuden, erilaisen lampunvarjostimen. Niinä hetkinä sain tietää hänestä uusia asioita; makumieltymyksiä, viimeisimpiä innostuksia, lempivärejä. En halunnut tietää hänestä mitään. Hän oli Muukalainen. Ufo. Ja tämä oli minun maapalloni, saatana. Minulla ei ole mitään yhtäkään etnistä rotua vastaan, päinvastoin, ne ovat minusta romanttisia; apinat ja simpanssit kuuluvat tänne. Tämä on heidän kotinsa.

Mutta Tonks oli aivan toiselta planeetalta. Ne hänen hiuksensakin... mikä niissä minua joskus viehätti? Miksi näin ne lahjana jumalilta, viattomimpana viettelynä, suurimpana taikuutena ja kirkkaimpana ihmeenä? Olin kai sokea. Tonks alkoi käyttää huivia jossain vaiheessa, mutta ei hän sillä onnistunut syvimpää minäänsä, kummajaismaisuuttaan, peittämään. Hän oli kuin kehnosti peitelty flyygeli. Kaikki tiesivät, mitä kankaan alla oli. 

Olihan Tonks nuori, mutta hirveän katkera. Suupielet aina alaspäin. Kuin pellellä.

Minä yritin. Minä halusin. Maanantaina peseydyin ja kävin leikkauttamassa tukkani. Kotona tylsäsin kynteni ja siivoilin hieman. Vein roskia ja sellaista. Harjasin hampaani, käytin suuvettä. Miten kemikaalit saivatkaan suuni puhdistumaan. Aloin niellä sitä. Toivoin haiseva, sinisen aineen polttelevan lian myös vatsastani, sielustani, mutta tulin vain sairaaksi. Rumuuteni ja pahuuteni olivat tulleet minulle elintärkeiksi, toisiksi sisäelimiksi. En selvinnyt ilman niitä.

Saisinko Tonksin ymmärtään sen? En voinut tälle mitään. En voinut. Masentuneitakaan ei enää syytetä laiskuudesta. Miksi minua syytetään pahuudesta?

Tonks oli yllättynyt saapuessaan kotiin. Eteisessä hän laski käsilaukkunsa ja huivinsa lattialle ja lähti kävelemään olohuoneeseen kengät jalassaan. Hän käveli kuin vieraassa talossa, ihmetyksen vallassa. Olin vihainen hänelle kengistä. Olin juuri siivonnut! Siivoaminen oli minulle vaikeaa! Oliko Tonksin pakko muistuttaa minua rasittavista piirteistään juuri nyt? Päätin kuitenkin purra hammasta. En halunnut vaikeuttaa asioita turhaan. Tonks ymmärtäisi kyllä pienen keskustelumme jälkeen.

Tonks ymmärsikin. Hänen silmänsä säkenöivät onnea, kun kerroin hänelle ajatuksistani, ja hän sanoi rakastavansa minua ja ymmärtävänsä, että minulla oli "vaikeaa". Hän itki ja pyysi anteeksi sitä, ettei ollut onnistunut tukemaan minua paremmin. Ettei ollut muusa, joka inspiroi, ettei ollut nainen, joka synnyttää.

Makaan nyt sängyssä. Myös Tonks makaa. Mutta ei sängyssä. Tonks makaa sohvalla. Hän itki itsensä uneen. Nyt hän kuorsaa. Hän puristaa nyrkissään huiviaan. Hän ei kestänyt olla samassa sängyssä kanssani.

Minua vituttaa.