Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 2. Puoliväli
T/S: Vähän tylsää kun vielä en saa tapahtumia aikaan, vaan remusremusremus, mutta ehkä tää tästä. On mulla ainakin suunnitelmia. Epäilen, että pääsen koskaan niihin saakka. No, minun kohdallani FF100:n tarkoitus on ylipäätänsä pitää minut kirjoittamassa, ei sillä tekstin suurella nerokkuudella ole niin suurta väliä.

Kahvi on konjakkia intohimoisempaa

Onko tämä kahvikuppi nyt puoliksi täynnä? Onko tämä kahvikuppi nyt puoliksi tyhjä? Onko tämä kahvikuppi puoliksi... puolillaan?

Remukselle tuli aina hyvä mieli tällaisesta.  Tällainen – ajattelu – sai hänet tuntemaan itsensä todella älykkääksi. Ihan sairaan taiteelliseksi, nimenomaan. Sairaan taiteelliseksi. Sairaalloisuus, tietynlainen, viehätti Remusta. Sairaan näköiset ihmiset. Sairaan näköiset perhoset. Myrkyt. Ja ajattelu oli toisaalta ihmisten asia. Mahdottomasti ihmisten asia. Se suoraan sanottuna määritteli ihmisen. Ihmisen muodolla tai pinnalla ei ollut niin suurta merkitystä. Ajatuksena oli ajattelu.

Hänestä tuntui, että tajuamalla lasin olevan myös puolillaan hän olisi sekä optimistien että pessimistien yläpuolella. Siis kaikkien yläpuolella!

Remus hymyili itsekseen. Remus hymyili itsekseen aina niin, että muutkin varmasti huomaisivat. Oli ihanaa, kun muut kysyivät Remuksen mietteitä. Oli ihanaa hymyillä ja pudistaa päätää, sillä enää Remus ei erehtynyt jakamaan viisauttaan. Yhden tuskallisen kerran Peter oli läväyttänyt takaisin. Koko Remuksen upea, älykäs... Se oli ollut kamalaa nieltävää, kuin olutta silloin kun kaipasi viiniä - Remus ei ollut pitänyt siitä. Rotta oli haukkunut Remuksen ajatuksen täysin. Rotan hampaat olivat paljastuneet pidemmiksi. Siksi Remus nautiskeli ajatuksistaan nykyään yksin. Ilman imbesillejä. Hän kävi mielessään voitokkaita väittelyitä idioottien kanssa.

Remus oli vain oli sellainen, isolla kirjoitettava. Silloin kun ihmiset peittivät kasvot käsillään ja voihkaisivat etteivät tienneet mitä ajatella, he ajattelivat Remusta. Remus oli vaikeasti tajuttava vaikkakin helposti hahmotettava, siis kuin hyvä runo.

"Minulla oli sininen paita ja punainen sydän."

Ihana runo. Mutta Remuksella oli hieman paha olla. Se ei ollut huonoa oloa, se oli pahaa oloa. Remus ei olisi halunnut olla tällä tavoin sairas. Kädet tärisivät eikä Remus ei ollut syönyt viikkoon kiinteää ravintoa. Mikään paitsi paha olo ei pysynyt sisällä. Remus ei voinut väittää, että tätä kuumetta voisi mitata mittarilla. Se oli pahimman laatuista aivokuumetta, elämännälkää, joka jäyti kunnes jäljellä oli vain kuollutta.

Nyt oli paras kaataa lasiin - kahvikuppiin - vähän konjakkia, vaikka se pierettikin. Se ei sentään saanut kuitenkaan ajattelemaan.