Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 71. Rikki
T/S: Kokeilumielessä. En ole tällaista koskaan aikaisemmin kirjoittanut eikä tämä ole minun tyyliseni teksti. Halusin kuitenkin koittaa jotain uutta. Tekstin ei ole tarkoitus esittää mitään filosofista eikä olla sitä. En edes pidä filosofiasta.

Kahden jumalan naureskelua

Remuksella alkaa olla lapsen mittasuhteet. Miksiköhän lapsen pää on niin suuri vaikka he eivät osaakaan ajatella? Pää on heille raskas kantaa, lähes taakka.
   Miksi Remuksen täytyy taas aloittaa tämä? Nythän saa olla rauhassa. Kauheasti tilaa ympärillä. Hyvä hengitellä. Sitä Remus on kaivannut kauaan. Omaa aikaa. Aikaa ajatella. Löytää itsensä. Tilaa. Rauhaa.
    Lehti ei ole oven takana. Kirjepöllö ei ole ikkunan takana. Tonks ei ole seinän takana. Täällä on vain Remus. Tuntuuko tällainen nyt mukavalta? Onko Remus välinpitämätön?

Remus tuntee niin kovasti. Ihmisethän tuntevat. Remus tuntee itsensä lyödyksi, koska on lyöty. Hän tuntee itsensä inhottavaksi, sillä on inhottava.

Eli? Mitä viimeisin lause tarkoittakaan? Remuksen on pakko inhota? Vai onko Remus luonteeltaan inhottava?

Koska hän on luonteeltaan inhottava. Koska hän on satuttanut muita ja muut ovat lyöneet häntä! Siksi on inhottava. Väki ympärillä inhottaa. Puut ympärillä inhottavat. Atomit ympärillä inhottavat. Mitä ihmettä ne täällä tekevät? Mikseivät ne pysy siellä? Ei niitä kaikkialle haluta. Niin Remus ajattelee.
   Remus tuntee itsensä voimattomaksi, koska maailma tulee väkisin hänen mieleensä, ottaa hänet, pakottaa. Remus vaikeroi: miksei minun maailmani ole vain minun? Miksi pääni sisäinen maailma onkin melkein samanlainen kuin pääni ulkopuolinen maailma? Miksi hitossa olen niin sidottu ympäristööni, jota en kykene hajottamaan, muuttamaan tai hallitsemaan... Ei vittu hei, minä pyydän.

Eikö Remus kykene irtautumaan?

Ei kykene, ei, vaikka kirjoittaa ja nukkuu paljon. Toisaalta, kirjoittaminen ja nukkuminen - Remuksen mieli jäljittelee todellisuutta. Se jäljittelee ympäristöään. Se ei ole irrallaan. Remuksen taide jäljittelee todellisuutta. Se ei luo. Remus haluaisi, mutta Remus ei osaa.

Remus ei ole täydellinen vaan epätäydellinen. Se vaivaa häntä. Mutta onpa hän tyhmä. Tarkoitan, että entä sitten? Kaikki ovat - epätäydellisiä.
   Mitä pirua voi liikkua sellaisen ihmisen päässä, jota oma epätäydellisyys vaivaa? Sehän on Remukselle oiva todiste omasta kuolevaisuudestaan ja inhimillisyydestään. Humaaniudestaan!

Humaanius. Siinä ehkä onkin ongelmaa? Remus ei osaa suhtautua oikein. Inhimillisyys viittaa ihmisyyteen. Mutta Remus ei osaa suhtautua oikein. Hän taitaa luulla, että inhimillisyys on kaunis sana. Hän näet haluaa olla runoilija!
   Hän ei ymmärrä inhimillisyyttä kokonaisuutena. Siihen sisältyy lupa - niin, tehdä virheitä. Siihen siis sisältyy lupa satuttaa. Ainakin selitys satuttamiseen. Erinomainen selitys. Remus ei ymmärrä, kuinka inhimillistä on satuttaa. Kuinka oikein ja pakollista on satuttaa. Jos elää oikeiden ihmisten parissa, Remuksen on pakko satuttaa ja Remukseen on pakko sattua.
   Ei voi olla yksin. Puut tulevat vaikka menisi minne, samoin atomit, väestä puhumattakaan. Tässä todellisuusessa -

Mikä "tämä todellisuus"? Jokaisella on oma todellisuutensa!

ON KEVÄT.

Peter keikkuu tuolilla.
   Tuoli on keinuhevonen. Niin Remus ajattelee, Remus ajattelee sitä keikkuvaa tuolia, keinuhevosta, sitten lapsuttaan ja tietysti isää ja äitiä. Synapsit kipinöivät ja silmät sumentuvat, kun mieleeen virtaa menneiden kesien valoa ja aaltojen ääniä. Remus eli meren rannalla.
   Peter ei ajattele yhtäkään keinuvaa tuolia, Peter ajattelee tulevaa viikonloppua. Hän kuvittelee itsensä kävelemässä pienillä poluilla Lauran kanssa. Pienet polut vievät syvämmälle metsään. Syvemmällä metsässä on hiljaisempaa.
   Metsässä voi olla joskus aivan hiljaista. Metsän eläimet eivät liiku koko aikaa eikä metsässä aina tuule. Meren rannalla kuuluu aina ääntä. Meri muuttaa jatkuvasti muotoaan. Remuksen ja Peterin ajatukset eivät kohtaa. He ovat keskirivillä, pulpeteilla. Peterin aivoista vain häviävän pieni osa on keskittynyt tuoliin, Remukselle se taas on suuri asia. He eivät ole kuin fyysisesti samassa paikassa. He ovat omissa maailmoissaan, toinen metsässä ja toinen merellä, toinen menneessä, toinen tulevaisuudessa, toinen muistelee, toinen kuvittelee -

Mutta he keskustelevat! Kun heidän omat ajatuksensa keskeytyvät, kun Peter kaatuu, ja he alkavat kommunikoida -
 
Keskustelevatko? Ehkä. He eivät ole kuitenkaan läsnä samassa tilassa. Molemmat viipyilevät omissa maailmoissaan.    
   Kun Laura astuu luokkaan sisään, kaikki oppilaat hiljenevät. Remus tuijottaa Lauran viiksiä, Peter näkee Lauran hymyn. Remus näkee ruman tytön. Peter näkee kauniin tytön. Näkevätkö he saman ihmisen?

Saman ihmisen, eri tavalla.
   Professori tulee luokkaan. Hän ei katso Lauraan. Hän katsoo taululle ja alkaa heti kirjoittaa. Peter, Remus ja Laura katsovat myös taululle. He keskittyvät kaikki samaan asiaan ponnekkaasti, sillä kokeet lähestyvät. Kaikki kolme ovat mestareita unohtamaan ja sulkemaan mielestään kaikki ikävät, häiritsevät asiat. Siksi keskittyminen onnistuu. Peter tajuaa todella hyvin, Remus todella huonosti. Laura ymmärtää jonkin verran. Peter näkee asian eri tavalla kuin Remus tai Laura, koska ymmärtää sen. Hän näkee kaavoissa todellisuutta.

EI OLE ENÄÄ KEVÄT.

Hänen omaa todellisuuttaan?

Väliäkö. Ainakin hän jakaa tuon tietyn palan todellisuutta myös professorin kanssa. Mutta ei tämä ole tärkeää. Ajatuksenahan oli pohtia, miksi Remuksella on niin vaikeaa.
   Laitetaan Remus katsomaan itseään peilistä. Remus - kuvajainen - heijastuu, peilistä aivoihin. Se on optiikkaa ja neurologiaa. Kuvastin näyttää kaiken mitä näkee sillä taitolla siinä valossa. Se ei sensuroi. Se näyttää, minkä painoiselta näytät. Se ei kerro, onko painoa liikaa vai liian vähän. Se näyttää partasi. Se ei kerro, näyttääkö se hyvältä vai ei. Remus näkee aivan saman kuin kuvastin. Remus siis näkee itsensä, mutta tunnistaako hän itsensä?

Ehkä, hänhän peilailee paljon. Hän on tottunut kuvajaiseensa. Pieni järkytys ehkä saattaa yllättää krapula-aamuina, kun on onnistunut vanhentumaan vuosia yhdessä yössä.

Mutta se on vain muoto. Aivan kuten kirjaimet R, E, M, U ja S. Laitetaan Tonks katsomaan Remusta. Tonks katselee Remusta. Näkeekö Tonks samaa kuin Remus? Näkeekö Tonks edes saman ihmisen kuin Remus?

... tai näkeekö Tonks edes ihmistä...

Laitetaan Tonks elämään Remuksen kanssa. Remushan on tietysti elänyt itsensä kanssa kauan, vaikka onkin yrittänyt paeta -

Se on niin hupaisaa! Itseään!

Ei, vaan sisäistä suttaan, joka "ei ole minä, ei ole minä, ei ole minä". Laitetaan Tonks elämään Remuksen kanssa. Niin Tonks joutuu näkemään enemmän, kuulemaan, tuntemaaan, oppimaan, toteamaan Remusta. Hän ei voi kieltäytyä näkemästä, kuulemasta, oppimasta ja toteamasta Remusta vaikka haluaisikin. Laitetaan Tonks elämään Remuksen kanssa pitkään. Tonks näkee Remuksen muodon muuttuvan. Remus vanhenee ja Remus muuttuu sudeksi. Pysyykö Remus Remuksena sutenakin? Remus ei kerro kaikkia ajatuksiaan, pelkojaan tai toiveitaan Tonksille. Kukaan ei koskaan kerro kaikkea. Remus piilottaa ne itseensä.

Ehkä itseltäänkin?

Ehkä itseltäänkin. Kukaan ei koskaan voi kertoa kaikkea. Kuitenkin: oppiiko Tonks tuntemaan Remuksen?

Saman Remuksen kuin Remus?

Niin - vai oppiiko Tonks tuntemaan sen Remuksen, jonka kanssa on?

Eikö se ole samalla Remuksen tuntema Remus? Pakkohan sen on olla, sillä Remus ei voi näyttää kenellekään itselleen tuntematonta Remusta. Vai minkä Remuksen Remus tuntee - omakseen? Kuvajais-Remuksen?
   On monta Remusta, lähdetään vain siitä. Mikä on Remuksen Remus? Onko se se, joka Remus on yksinään, kun ketään muita ei ole, kun ketään muita ei ole tulossa? Silloin se olisi se Remus, joka alkaa jättää hampaat harjaamatta ja vaatteet pesemättä, koska se tuntuu turhalta. Silloin se olisi se Remus, joka makaa nyt huoneen lattialla.

Ja itkee yksinäisyyttään.

Ollessaan muiden kanssa hän haluaa olla yksin. Uskomatonta. Kuvittelee vaatteidensa ja huoneensa sitovan häntä pahassa mielessä, vaikka ne ovat ainoat asiat, jotka enää pitävät häntä kasassa.

Karua. Aika hauskaa.

Tavallaan voisi ajatella, että hän ei itke juuri nyt yksinäisyyttään... Hän taitaa ehkä sittenkin itkeä sitä, ettei kuitenkaan voi olla yksin.

Niin, hän joutuu pitämään vaatteita päällään ja olemaan huoneessaan. Jotain on oltava päällä ja jossain on oltava. Vai ai koska  ei osaa irrottautua todellisuudesta, johon kuuluvat hänen muiden ihmisten muokkaamat ja muilta perityt luonteenpiirteensä, muistonsa, ajatusmallinsa? Mutta hän on yksin, koska hänellä ei ole kontaktia toisiin ihmisiin. Hänellä on niitä vain muistoissaan. Hän on tekemisissä vain oman päänsä kanssa.

Remuksen ei pitäisi lukkiutua sisälle - ei talon sisälle, ei päänsä sisälle. Raitista ilmaa! Hänen tulisi muokkautua ympäristönsä eikä oman päänsä mukaan. Asiat eivät ole pysyviä, ne muuttuvat. Remuksen pitäisi muuttua niiden tahdissa. Remuksen pitäisi muuttua vuosien ja ihmisten mukana. Muuten Remus vieraantuu... sanotaanko, Yleisestä Todellisuudesta. Ja silloin hän vasta olisikin yksin. Miksei kukaan kerro, että hän on oikeastaan saavuttanut haluamansa? Hänhän on ihan ulalla! Kaikesta!

Kukaan ei ole huomannut?

Kukaan ei välitä?