Ikäraja: S
Haaste: FanFic 100, 4. Sisäpuoli
T/S: Ah, alan olla jo niin kohmea kirjoittamisen suhteen... koko FF100 taitaa minun kohdallani mennä pelkkään vanhojen tapojen verryttelyyn. :D

Pieni liekki

Kova kuin timantti. Ja timantti oli hiiltä, aivan kuten ihminenkin.

Voisikohan hänestä, Remuksesta, tulla kova? Sisältäkin? Voisiko... voisiko Remus todella aloittaa uudelleen ja järjestäytyä yhtä laskelmoidusti, yhtä kauniisti, puristua yhtä tiiviiksi? Nykyisessä Remuksessa oli reikiä. Nykyinen Remus vuoti. Suusta tuli mitä sattuu, korvat kuulivat omiaan, sieraimista tuli ainoastaan räkää ja... muita reikiä Remus ei halunnut ajatellakaan.

Remus ei halunnut useinkaan ajatella kaikkia asioita. Remus ei enää useinkaan ajatellut, ei kunnolla. Hän ei jaksanut. Ennen hän saattoi vain ”keksiä” ajatuksia, ja ne olivat hyviä. Kukaan muu ei kyennyt samaan. Tänäpäivänä kaikki oli toisin. Remus ei enää keksinyt, ei ainakaan mitään hyvää. Muut sen sijaan olivat alkaneet keksiä – hyviäkin. Milloin kaikki menivät ohitse? Oliko Remus jäänyt paikoilleen. Kyselemään pelkkiä retorisia kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin ei edes oletettu vastattavan.

Eniten Remusta vaivaisi kuitenkin hänen silmänsä. Ne eivät sinällään olleet kovin kummalliset. Kauniinmuotoiset, kuin joulupuuron mantelit, mutta tylsänväriset ja omituisella tapaa laiskat. Kuin eivät jaksaisi kauaa enää katsella. Ja juuri se oli ongelma. Remus ei nähnyt niin kuin olisi pitänyt. Niin kuin muut. Remus katseli asioita liian tylsästi. Remus näki vain mitä näki. Hän näki pilvessä pilven. Hän näki mustetahrassa mustetahran. Hän näki perhosen siivissä perhosen siivet. Miksei Remus voinut nähdä asioita syvältä, pinnan alta, laajemmin? Miksei pilvi ollut ankkuri rakkauteen, mustetahra neitoa tanssittava puu tai perhosen siivissä hymyilevä naamiaismaski?

Remus ei enää nähnyt asoiden sisälle. Kuin näkisi helmisimpukan kuoren ja jäisi tietämättömäksi pehmeän herkullisestä lihasta ja helmestä. Mitä järkeä oli nähdä, jos ei katsoisi samalla? Näkisi, mitä oikeasti on. Oliko Remuksesta yksinkertaisesti tullut laiska? Silmät laiskistuivat, vatsanseutu pyöristyi, innostuakaan ei jaksanut. Tätäkö loppuelämä olisi?

Ajatella, kuinka heiveröiseksi hän oli jälleen muuttunut. Yksi pieni kirje kustantajalta, yksi pieni kirje, jossa kustantaja haukkui hänen uudet runonsa ja hänet... ja heti hänestä tuli tällainen. Remus kaipasi sitä mahtavaa, ylpeää, pihisevää painetta sisälleen, sitä, mikä hänellä oli joskus ollut. Väliäkö vaikka se oli saanut kaikki jättämään hänet. Helvettiäkö siitä, että se tuli oli nuollut hänen sisäpuolensa mustaksi ja araksi. Väliäkö sillä, että se oli tehnyt hänen kipeäksi.

Silloin hän oli sentään ollut niin varma. Voimakas. Niin paljon tämän todellisuuden yllä, ettei edes Matildan selkään iskemä kylmä teräs ollut tuntunut missään! Ja nyt, muutama (huonosti kirjoitettu, vielä huonosti kirjoitettu) rivi kustantajalta - Remus alkaa kieriä lattioilla vatsaansa pidellen, nyrkit ja huulet punaisina, Remus alkaa tuijottaa samaan pisteeseen pitkiä aikoja, Remus alkaa...

Remus katsoi kynttilän liekkiä. Se oli kauniin muotoinen, hieman kallellaan oleva, levottomasti lepattava pisara. Tulipisara. Luonto – maailma – oli sitten uskomaton paikka. Remus hymyili. Huumorintajuinen. Remus työnsi herra Brownin allekirjoittaman lyhyen kirjeen pieneen liekkiin. Pieni liekki söi kirjeen nopeasti. Remus toivoi, että olisi aikoinaan panostanut kynttilään enemmän. Hankkinut kynttilän, jonka vaha olisi parempaa ja jonka sydän olisi kestävämpi. Niin kirje olisi syöty paljon nopeammin.